Hiukset

Miltä tuntuu kun tukka lähtee? Muistan, kun pienenä mun leikkikoulun tädillä oli kalju ja se oli vähän outoa, koska siihen aikaan yleensä kaikilla naisilla oli hiukset päässä. Sillä leikkikoulun tädillä oli kuulemma syöpä ja se piti virkattua pipoa päässään.

Hiusten lähtö sytostaattien seurauksena voi tuntua syöpään sairastuneelle melko rajulta ulkonäölliseltä mullistukselta. Vaikka keho ja ulkonäkö on vaan väliaikainen paikka sielulle, on se on tässä ihmiselämässä aika vahva osa identiteettiä, ja joillekin hiukset on oikeasti suuri osa itsensä ilmaisua ja minuutta. 

Sain diagnoosini ja sain kuulla, että mullakin tukka lähtee. Että tässä kehossa, siinä virtaavassa veressä on syöpä, ja musta tulee kalju. Outoa. Siitä ei ollut ees kauaakaan, kun olin miettinyt että haluaisin luonnonväriset hiukseni takaisin, mutta koska olin värjännyt ne hennalla, ja hennaa on hankala vaalentaa, olin miettinyt päässäni, että varmaan kaljuksi ajaminen olisi helpoin vaihtoehto saada blondit takasin, vaikka ikinä en niin tekisi. 

Sytostaattien alusta meni kaksi viikkoa että tukka alkoi tippua. Ennen sitä me leikattiin sairaalahuoneen vessassa mun ystävien kanssa mulle otsatukka, koska olin aina halunnut kokeilla semmosta, mutten kuitenkaan uskaltanut. Se otsis oli hauska ja tuntui aika omalta, ja päätin, että otsatukalla voisin elää jatkossakin, kun taas joskus hiusta on sen verran. Sitä odotellessa, nimittäin tällä hetkellä hiusten kasvu tuntuu melkosen hitaalta. Olis jo kiva saada otsatukka-lookki ja donnariponnari.

Moro sain syövän ja pääsin kokeilemaan otsatukkaa 😎

Hiusten irtoaminen ei tunnu fyysisesti miltään. Ne vaan lähtee haroessa, hellästi kun kiskoo tai harjaa. Ne tippui myös suihkussa ja parin viikon ajan sain hämmästellä kun viemärin päällä oli kasa toisiinsa sotkeutuneita punasia hiuksia. Yllättäen hiusten lähtö nauratti, eikä niinkään kauhistuttanut. Se kuuluu tähän, ja ne on vaan hiuksia, kunhan tuun terveeksi, ajattelin. Tai ehkä se huvittuneisuus oli jälleen jokin defenssimekanismi reagoida asiaan naurun kautta. Silti koen, että syövän alkuhetkinä mua haittasi tai hetkautti koko hiusten lähtö lopulta yllättävän vähän. Olisin kuvitellu, että se olis jotenkin tosi dramaattista, mutta suhtauduin kaljuuntumiseen jopa uteliaisuudella, vaikka tietenkin olisin mieluummin pitänyt tukkani. Mutta onhan se ihan kiinnostavaa pakon edessä joutua kohtaamaan itsensä kaljuna. Eikä se kalju niin kauhean paha ollutkaan. Kiedoin huiveja päähän ja suunnittelin elämää, jossa rokkaan kirppikseltä ostettuja hienoja huiveja ja isoja korviksia täysillä. 

Äiti keritsemässä hiuksia 🙂
Minä ja vasta-ajettu pää

Suomen maa on siinä(kin) mielessä uskomaton, että syöpään sairastuneet on oikeutettuja hankkimaan yhden peruukin itselleen ihan ilmaiseksi! Mulla se peruukin hankkimistilanne meni aika jännittäväksi, koska mun ystävällä oli tulossa häät, joissa olin morsiusneitona, ja uudella kaljulla häihin meneminen oli ajatuksena vähän erikoinen. Halusin mennä hiuksilla, vähintäänkin feikkihiuksilla. Koko häihin pääsy oli kuitenkin epävarmaa ja odotin aikalailla viimeseen asti sairaalassa lääkärin lupaa. Universumin ajotukset oli onneks mun puolella, sain haettua peruukin torstaina osastolta käsin ja pääsin suhteellisen hyvien veriarvojen ansiosta kotilomalle perjantaina, kun häitä juhlittiin lauantaina. 

Peruukin hankintatilanne ei kuitenkaan ollut ihan niin simppeli, kuin mitä olin ajatellut. Mielessäni tietenkin peruukkikaupasta olisi pitänyt löytyä vaalea otsahiuksellinen 25-vuotiaalle sopiva kiva tukka, mutta kävikin ilmi että peruukkikaupoissa ei ole kaikkia mahdollisia malleja ja vaihtoehtoja saatavilla, etenkään niin nopealla aikataululla. Siellä oli enemmän semmoisia keski-ikäisille sopivia aika lyhyitä rusehtavia tukkia. Ei vaaleita, vähän pidempiä, omalta tuntuvia malleja. Löysin kuitenkin lopulta oudon pitkän, vaaleanharmahtavan mallin, johon sai leikattua otsatukan ja tyydyin siihen. Ihan hauska, jälleen väliaikainen, hiuskokeilu.

Hiusten lähtö tai kaljuksi ajaminen on jotenkin symbolisesti uuden alku. Solumyrkkyjen jälkeen kaljusta päästä alkaa kasvaa uutta, usein täysin erilaista hiusta. Niin kävi mullekin, kahdesti. Ensimmäisten sytostaattikierrosten jälkeen päästä puski kummallista tipuhaituvaa, ja kun se tiputukka jälleen alkoi tippua kantasoluhoidossa, ja lopulta ajettiin pois, hiukset alkoikin kasvaa tummina ja paksumpina, ja lopulta nyt viimeisimmäksi ne on alkaneet punertua ja kihartua. Jos ennen luonnontilassa mun hiukset oli hieman aaltoilevat ja vaaleat, nyt ne on ihan kiharat, edestä punertavat ja takaa semi maantienharmaat. Ihan älytöntä. Ja ihan uusi alku. Ihmettelen lähes joka päivä sitä, että miten tämä tukka on tuosta otsan yläpuolelta punertava, takaa vähemmän punertava ja yhtäkkiä ihan kikkara. Hassua että sain punertavan tukan, kun oon aina ollut vähän kade vastasyntyneelle itselleni hienosta hiusväristä.

6 kk kantasolusiirrosta

Lupasin itelleni syövän saatuani, että en enää koskaan värjää hiuksia, mutta jo nyt mun täytyy myöntää, että jos tämä tukka kasvaa ja samalla pysyy sekä punertavana että kiharana, on jotenkin houkutteleva ajatus korostaa sitä punertavuutta keinotekoisesti. (: Mutta katsotaan! Voi olla myös, että tukka suorenee ja vaalenee ja palaa takaisin siihen, mitä se oli. Lopulta se on aika ihan sama, miten se tukka kasvaa. Kiva että kasvaa, ja oikeestaan ihan kiinnostavaa, että on pakko nähdä itsensä niin monenlaisilla eri hiustyyleillä. Kaikesta huolimatta haluisin, että mun hiukset olis pidemmät, että saisin ne ponnarille, että olis otsatukka ja silleen. Siihen menee vielä aikaa, joten opettelen tykkäämään tästä hieman tätimäisestä permislookista sillä välin. 

Nyt mennään tällä tukalla ja naamalla. Saan leikkiä huiveilla ja luomiväreillä. Kokeilla kaikenlaista! B-)

Koko hiushomma on metaforisesti aika elämää kuvaava. Yhtäkkiä tulee iso elämänmullistus, terveyden menetys, ja samalla hiukset, edellinen elämänvaihe jää taakse. Jostain vanhasta on päästettävä irti ja hiljalleen tulee paraneminen, uusi alku, elämä on värittynyt uudelleen, ideniteetti on saanut uuden sävyn, kuten hiuksetkin. Mä synnyin punatukkasena, ja nyt kantasolusiirron jälkeen uudelleen synnyin punertavatukkasena. Mutta siinä välissä oli elettyä elämää, vaalee tukka ja värjätty tukka, kaljupää ja hetken jopa otsatukka. Kaljupäisyys on vähän semmonen kaikki on mahdollista -moment. Alkupiste. Mahdollisia elämän suuntia on yhtä monta kuin hiuksia. 😀 Ja nyt kun tulevaisuudesta en tiedä oikein mitään (paitsi lyhyellä tähtäimellä oletan että jatkan opiskelua ja palaan Helsinkiin syksyllä), en tiedä myöskään siitä, millaisen muodon ja värin tää tukka jatkossa saa. Ja silloin tällöin, jos haluan, voin yrittää ottaa itse kontrollin, vetää huivin päähän, muotoilla, harjata, leikata, värjätä. Tai antaa kasvaa ja olla, niinku joskus on ihan hyvä vaan antaa elämän kasvaa ja olla ilman sen suurempaa yritystä. Niinku mä nyt teen, en osaa oikein muuta tälle tukalle tehdä kun antaa kasvaa, ja joskus pistää huivin hiuksiani ja naamaani koristamaan. 🙂

2 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *