Kun elämä pysähty

En olis ikinä arvannut. Joitain asioita elämässä osaa nähdä ennalta, mutta kriisit, jotka opettaa, tuntuu pysyvän intuitiolta visusti piilossa. Mä en olis ikinä ikinä ikinä arvannut, että joudun käymään läpi akuutin leukemian ja kantasolusiirron 25-vuotiaana. En edes ennalta tyyliin tiennyt, mikä on kantasolusiirto. Mutta nyt tiedän, ja ihan hirveästi olen oppinut.

2019 oli alusta loppuun mun elämän mittakaavassa aika ankea. Alkuvuonna tunsin hirveesti ahdistusta ympäristöongelmista ja kriiseilin jotain itseni kanssa. Opiskelen ympäristö- ja yhteiskuntatieteitä ja monet teemat innosti, mutta sai myös surulliseksi koska no, maailman eriarvoisuus, ekokriisi ja niin pois päin. Olin vähän pihalla siitä, että mitä tekisin ja mikä olis seuraava askel. Ympäröivä maailma viestitti paineita olla jotain ja löytää joku työ että uralla vois sitten edetä ja olla jotain. Vähän oli ehkä siis egokeskeinen kevät. Ja kun ego tulee liiaksi peliin, on ihminen lopulta heikko ja hauras.

Mä sitten olin heikko ja hauras. Valikoiduin maailman väärimpään kesätyöpaikkaan itselle ja menin puolekstoista kuukaudeks ihan sekasin. En ollu oma itteni, koska olin yhtäkkiä keskellä aika isoa työyhteisöä, joka värähteli väsymystä, ihmisten ongelmia, kiirettä, autoritäärisen tuntusta johtamiskuvaa, no siis sitä kaikkea, mitä työpaikaltani pelkäisin eniten. Kasista neljään autopilotilla duunia kiireessä, jossa omalle luovuudelle ei oo mitään sijaa. Olin siis Kelassa aspana ja voi kun se ei kerrassaan sopinut mulle millään. Ihmisten ahdinko vaan ahdisti minua, niin asiakkaiden, kuin niiden työkavereiden. Oli siellä muutamia valoisia sieluja, joiden läsnäolo rauhotti hirveesti, mutta mun päivät oikeesti meni surussa ja vihassa tätä maailmaa kohtaan, koska en osannut pistää silmiä kiinni ympäröivien ihmisten tunteilta ja energioilta. Nukuin vähän ja kotona itketti koska koko ajan väsytti. Eikä siellä konttorissa, missä tietokoneita näpyteltiin, ollu edes ikkunoita, mikä toi mulle vankilamaisen fiiliksen. 

Yhtenä päivänä tuijotin töissä konetta ja mietin mielessäni et mitä mä voin tehdä että pääsen täältä pois. Mun elämässä aika on mulle tärkeintä ja tuhlaan elämäni tärkeintä asiaa, vieläpä keskellä kaunista kesää, paikassa, jonka kuka tahansa vois korvata. Töissä oon vaan ratas muiden joukossa. Jos lounaspöydässä yritän sanoa jotain syvällisempää elämästä, tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, keskustelut ei etene. Kaikkia vaan väsyttää, kaikki puhuu vaan jostain netflxistä ja shoppailusta. Kaikki on kovin pinnallisia, kyseenalaistaako kukaan mitään? Haluan vaan pois täältä äkkiä, haluan maalle, kukkien luo, haluan mun iäkkäiden sukulaisten kanssa olla. Ja mulla nous kyyneleet silmiin, koska tunsin että olin tehny pahimman ajankäytöllisen virheen elämässäni.

Ei menny kauheen kauaa, kun yhtenä päivänä kahvitauolla katoin peiliin ja huomasin et mulla on joku patti tossa solisluun kuopassa. Olin että nyt on outo juttu tämä, pitäisikö olla huolissaan?? Ja niinpä töiden jälkeen google kertoi mulle että ehkä pitäisi, ja samoin isäni, joka on lääkäri, ei ainakaan toppuutellut puhelimessa, että ei se kuule mitään vakavaa ole. Se ties, että se on vakavaa.

Yhentoista päivän päästä mun toiveet ja samalla pelot toteutui. Niin nurinkurisesti, että sitä on vaikee vieläkin uskoa. Olin Laakson sairaalassa ja lääkäri ei pystynyt katsomaan mua silmiin. ”Sulla on joko imusolmukkeissa tai veressä syöpä” ja mä vaan oon siinä hämmentyneenä että joo okei nyt muuttui sitten elämä kertarysäyksellä tällä tavalla apua auttakaa. ”Seuraavaks meet tästä Meilahteen päivystykseen ja varmaan jäät sinne sitten yöksi ja saat tietää lisää” tai jotain tommosta se sanoi. Ja sit mä kävelin itkien Meikkuun ja soitin ensin äitille ja sitten töihin et hei kun puhuin siitä et mulla on ehkä syöpä niin mulla nyt on syöpä ja en varmaan tuu enää töihin. Koin samalla ihan järjetöntä helpotusta siitä että nyt saan ainakin levätä, mutta oonko mä siis kuolemansairas vai mitä tässä tapahtuu? Olin jo aiemmin aika varma siitä, että joku syöpä mulla on, ja lukenut netistä tarinoita, ja todennut samalla että niistä voi selvitä, joten en silleen täydellisessä paniikissa ollut kuitenkaan. 

Päivystyksessä odotin ja pillitin. Multa oli edellisenä päivänä otettu verikoe, ja nyt otettiin uusi. Lääkäri otti mut vastaan. Hän oli ihana. Hänellä oli läsnäolevin presenssi, mitä olin kohdannut vähään aikaan. Se katto mua intensiivisen lempeesti mut vakavuudella silmiin ja kertoi että sairastan verisyöpää ja että tästä alkaa nyt sun taistelu. Se tyyppi oli ihan suoraan elokuvien lääkärimiespääosa ja sen puhe oli rauhottavaa ja mä mietin et tää on oikeesti ku leffasta, miten oon tässä ja miks mulle tapahtuu näin.

Neljän aikaan iltapäivällä mulla oli jo oma huone Meilahden sairaalan yläkerrassa. Huoneen numero oli neljä, mun onnen numero. Kun mut ohjattiin sinne ajattelin et ok ok, neljä on hyvä signaali. Kaikki menee hyvin. Olin saanu rannekkeen käteen eli pääsisin sairaalan laitteisiin jee ja kaikkea kiinnostavaa. Mut mulla oli syöpä mitä witsiä???! Yhtäkkiä ympärillä tapahtu hirveesti asioita, ravasin erilaisissa kokeissa ja sain ihan uusia ohjeita, olin vähän hysteerinen ja itkin ja nauroin sekasin, ja tapasin jälleen elokuvamaisen ihmeellisen lääkärin, jolla oli hauskat silmälasit ja joka kertoi mulle lempeän rauhallisesti että mikä mulla on (akuutti lymfaattinen keukemia)  ja että mitä nyt tapahtuu ja että ”sä voit tulla tästä täysin terveeksi, mutta tämä koko prosessi tulee kestämään sun elämässä hyvin pitkään”. Ja niin, se prosessi jatkuu mulla yhä, tosin tässä kehossa ei pitäisi olla enää syöpää (kuka voi olla koskaan täydellisen varma mistään? no oon kyl ite semisti aika 99.9% varma) pelkkää toipumista ja kontrollikäyntejä nyt vain.  

Seuraava lohtua tuova tapahtuma oli, kun menin pään alueen magneettikuvaukseen. Magneettikuvaus tehdään semmosessa jännässä putkimaisessa laitteessa, mihin meet makaamaan paikoilleen noin 40-60 minuutiks ja saat luurit korviin koska se laite on älyttömän äänekäs naksuttelija ja suhisija. Luureista saa kuunnella radiota jos tahtoo ja multa kysyttiin et minkäs kanavan haluisit? Ensiks mä olin että no, vaikka radio Helsinki, mut viime hetkellä olin et heii saisko sittenkin Yle suomen kun sieltä tulee aina hauskoja yllättäviä biisejä. Ja tiedättekö sen tunteen sitten, kun Kaija Koo alkaa laulaa maailman rauhottavimmalla äänellä valoista pimeyksien reunoilla. Ja sä makaat jossain putkessa syöpinesi ja oot kyyneleitä pidätellen (ei niitä voinu pidätellä) silleen Kaija, kiitos viestistä. Mun sisällä tosiaan, kuten siinä laulussa sanottiin, on valtameren kokoinen voima ja aion nyt valjastaa sen tähän ”taisteluun” ja valitsen nähdä ne valot pimeyksien reunoilla. 

Kaikki loputon kauneus kaikki järjettömyys kaikki ruoskivat toiveet kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta

Valot pimeyksien reunoilla
Muista että ne
Kaikki suurimmat kauhut
On sun toiveittes peilikuvat käännä ne
Ja kädestäs löydät niihin avaimet
Ja että on helpompi antaa muille anteeksi kuin jäädä kaunaan kiinni
Kaikki loputon kauneus kaikki järjettömyys kaikki ruoskivat toiveet kaikki päättämättömyys
Ovat lopulta tarkoituksen palasia
Osa arvoitusta

Ja osa totuutta

Valot pimeyksien reunoilla
Ovat toisinaan himmeitä ja harvassa
Sulla on sisälläs valtameren kokoinen voima, jonka sä voit oppaaksesi valjastaa
Tää on pelkkä tyhjä kuori
Joka sun pitää täyttää
Tää on valoista kirkkain, tää on loputon yö
Tää on sydämen lyönti
Tää on ajattomuus

Ja sitten elämä sairaalassa jatkui pari viikkoa ennen kun pääsin ulos sieltä kotilomalle. Sairaalassa mun luo alkoi tulvia läheisiä kylään ja soittelin pikkuhiljaa kavereita läpi että moro moro mites menee.. no kiva hei joo mul on vähän tylsää kerrottavaa. Ja sit kaikki vaan rakasti ja oli että apua wtf ja mä olin silleen et en oo ikinä tuntenu olooni näin rakastetuks ja vahvaks ja aion selvitä ja selviin ja nyt vaan pitää olla ja pysähtyä ja olla kärsivällinen. Hassua oli myös se, että se toive ja ajatus, jossa saisin viettää aikaa mun sukulaisten kanssa toteutui, koska muutin loppuvuodeksi sairaalajaksojen ulkopuolisiksi ajoiksi mun rakkaalle tädille ja vietin enemmän aikaa oman äidin ja tädin perheen kanssa kuin koskaan. Just sitä, mitä mä toivon silloin kerran kun tuijotin näyttöpäätettä ankeessa toimistossa. Toinen asia, mitä olin toivonut, oli se että voisin asua jossain muualla kuin keskellä kaupunkia. Vaikka oon rakastanut mun kotia, sen ikkunasta näkyi vain yksi puu ja musta oli tuntunut jo pidempään että haluan olla enemmän elävien asioiden keskellä, ihailla puita ja oravia. Ja niinpä sain viettää loppuvuoden talossa, jonka ikkunasta sai ihastella pupuja ja oravia ja lintuja ja kukkia ja mäntyjä. Täydellistä. Jotkut toiveet vaan toteutui pikkasen oudomman syöpämutkan kautta. 

Ja nyt oon tässä. Enkä ees hirveesti mieti enää koko leukemia-asiaa. Kattelen lempeydellä tota aikaa. En haluaisi siihen palata, mutta lopulta se rakkaus, mitä tommoseen sairastumiseen liittyen koin, oli niin suurta että koko syövän ajattelu tuntuu vähemmän kipeeltä ja koko käsite syövästä ja jotenkin sen kauheudesta on muuttunut. Aika moni niistä selviää, kaikki ei, mutta isompi osa kyllä. Elämä on ennalta arvaamatonta ja niin kai sen kuuluukin olla. Ja siinä ennalta arvaamattomuudessa on tavallaan jotain hienoa, vaikka välillä saakin olla varpaillaan. Mut tärkeintä taitaa olla, että ei anna pelolle valtaa ja luottaa tulevaan ja antaa rakkauden ja valon tulvia sisään sekä oman ittensä sisältä ja ulkoota tulevasta maailmasta ja ihmisistä.

22 Comments

      • Anni

        Kiitos, Sini Anneli kirjoituksestasi, joka sai kyyneleet valumaan poskilleni. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi. Virtuaalinen halaus ❤️ Terveisiä myös Antille, jonka työtoveri olin 90-luvulla ja Sinikalle, jonka kanssa makoilimme ’koulutuspatjoilla’ 70 – luvulla. 😘

        • Sini Anneli

          Kiitos Anni kommentistasi! Kerron terveiset eteenpäin ja lähetän takaisin virtuaalihalauksen <3 🙂 Kaikkea hyvää!

  • Veera

    Kirjoitat niin kauniisti, ihanasti ja lämpimästi että ihan herkistyttää! Kiitos! T. Gameboymutsi_90

  • Jaana Isomäki

    Hei Sini! Kiitos kiinnostavasta kirjoituksesta. Olen isällesi ”naapurin Jaana” Joensuusta ja on tavattu sun ja isäsi ja äitisi kanssa myös kesäleirillä Karjalassa aikanaan. Toivon sulle kaikkea hyvää jatkossa ja uskon että tuolla asenteella ja valoisuudella elämäsi jatkuu komeasti eteenpäin. Voimia ja valoa! Pysy turvassa nyt korona-aikana! <3

    • Sini Anneli

      Kiitos kommentista! :)<3 Toivotan sinnekin voimia ja valoa, pysytään kaikki terveinä ja nautitaan keväästä!

  • Tuomo Vekkeli

    Koskettava, herkkä ja aito. Ja se positiivisuus, mikä tekstissäsi oli! Kyyneleet ja hymy kulkivat lukijalla yhtaikaa mielessä! Kiitos, että halusit jakaa kokemuksesi ja tuntemuksesi meille muille. Voimia ja hyvää kevään jatkoa 🌱

  • Henni

    Kiitos Sini voimastasi ja rohkeudesta olla ja jakaa tätä kaikkea. Oot niin kaunis ja viisas olento ja näet ihailtavasti kirkkain mahdollisuuksin maailman ympärilläsi. Toivon sulle paljon rakkautta elämääsi ja kaikkea hyvää, lempeää ja syvää. ❤️

  • Anita Laine

    Hyvä Sini!

    Kirjoituksesi on aika koskettava ja paljon ajatuksia herättävä. Joulun aikaan kuulin vanhemmiltasi, että olet sairastunut vakavasti. Se kosketti minuakin kovasti, koska tieto tuli niin yllätyksenä. Huomasin, että itse olen ollut viime vuodet liikaaa käperynyt itseeni ja omista sairauksistani ja huolistani selviämiseen. Lohdullista on, että suurtenkin ongelmien ja sairauksien jälkeen meillä itse kenelläkin on ihmeellinen taito selviytyä ja alkaa taas huomioimaan ja nauttimaan luonnon suuresta kauneudesta ja nauttia taas keväästä ja kesän tulosta.

    Sinä joudiut niin nuorena silmätysten elämän kovien asioiden kanssa. Kuten kirjoitit, olet kohdannut jo monia muitakin ikäviä asioita työelämässäsi. Se kosketti minua kovasti, miten ajattelemattomasti ihmiset ja vanhemmat työntekijät kohtelevat nuoria työntekijöitä. Sama kohtaavat myös monet tilapäiset ja määräaikaiset työntekijät. Heidän huolensa ohitetaan ilman vastakaikua tai minkäänlaista ymmärrystä. Monien työyhteisöjen toiminnassa ja asenteissakin olisi paljon parannettavaa. Ongelma ei valitettavasti koske pelkästään Kelaa tai muita ns. turvalliseksi koettuja työpaikkoja. Monet nuoret ja tilapäiset työntekijät eivät uskalla työpaikkansa menettämisen pelossa edes valittaa kaltoinkohtelustaan. Naisina meidän tulee kiinnittää tuohoen ei-toivottavaan käytökseen erityistä huomiota tässä miesten hallitsemassa maailmanjärjestyksessä.

    Kotisi kasvatuksen perintö on herkistänyt sinua huomaamaan monia ei-toivottavia asioita, jotka menevät ohi niiltä, jotka arvostavat elämässä pintakiiltoa ja pitävät yllä välinpitämättömyydellään elämässään onnellisuusmuuria. Sinä olet rohkea nuori nainen, arvostan suuresti rohkeuttasi, että kirjoitit näistä vaikeista asioista. On paljon ihmisiä, joilta se ei olisi onnistunut omien huolten keskellä.
    Kaikkea hyvää elämääsi ja äidille ja isällesi terveisiä.

    Terveisin Anita

    Kyllä me selvitään.

    • Sini Anneli

      Voi kiitos Anita kommentista! Se on totta, että monet työyhteisöt varmasti tarvitsisivat uudenlaisia tapoja olla. Tässä minun tapauksessa kyse oli enemmän siitä, että en sopinut työyhteisöön, koska tunsin ympärillä niin paljon väsymystä ja se energia vaan väsytti sitten minua itseänikin kun olen vähän herkkä ihminen. Sinäänsä en kokenut itseäni kovinkaan kaltoin, koin olevani vaan täysin eri maailmasta lähes kaikkien työtovereideni kanssa, eikä työnkuva palvellut lainkaan sitä mitä olen, vaikka alussa uskottelin itselleni toisin. Uskon että moni viihtyy kyseisessä paikassa ihan hyvin, minulle se vaan ei sopinut.

      Mutta jokatapauksessa, kiitos ihanasta kommentista, ja toivotan sinulle myös kaikkea hyvää tähän kevääseen. Aurinkoa ja terveyttä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *